"Jatkuvasta liikkeellä olemisesta on tullut henkilölle Marjut pakkomielle. Liikunta sen sijaan ei enää ole, rauhoittuminen näkyy hänestä jo päällepäin". Sanat, jotka voisin kuvitella jonkun kuvailevan minua ja suhdettani liikuntaan.
Mietin, mistä alkoi vaihe jolloin olin entisen sohvaperunan sijaan turhankin aktiivinen. Luulen, että vaihe alkoi hiljalleen syksyllä 2012 ja totta kai aluksi oli takana into olla tyytyväinen itseensä ja ulkonäköönsä sekä voida hyvin ja elää terveellisesti.
Muutuin liian laihaksi, koska ensin leikin ruoalla (kokeilin hiilihydraatittomuutta ja mm. go fat gota, en suosittele kenellekään) ja myöhemmin kun aloin syödä enemmän, mutta kevyesti ja kasvis/proteiinipainotteisesti, huomasin aineenvaihduntani olevan aivan jotain muuta kuin entisensä. Niin. Pieni ja laiha, mutta söin
Muiden mielestä olen liian laiha: minulle sanotaan, että söisin enemmän kun olen niin laiha ja liikkuisin vähemmän. Aloinko liian aktiiviseksi, ylikuntoiseksi laihuuden takia? Vai aloinko liikkumaan onnellisuuden ja hyvän olon takia? Nykyisin ulkonäkö on minulle yksi asia muiden joukossa, enemmän olen keskittynyt itse liikuntaan ja ruokaan.
Olen tyytyväinen ja ylpeä itsestäni, että olen tehnyt vaikeita päätöksiä liikunnan suhteen. Lopetin spinningin ja zumban, koska tajusin niiden kuluttavan suuresti mm rasvavarastojani, koska olen vieläkin hyvin hoikka. Fyysinen työ on lisännyt energiantarvettani saman verran kuin urheilevalla puolta painavammalla miehellä. Sen takia salitreeneistä ei ole minulle hyötyä, koska liikun yli kulutukseni. Mutta rakkaus liikuntaan tulee aina pysymään: minusta on mukavaa ja aivan ihanaa käydä joka päivä pienellä kevyellä lenkillä ja kerran viikossa rauhallisemmassa joogan tyyppisessä asahissa. Liikunnalla ja hyvällä ruoalla on mukava palkita itseään. Aina pitää antaa armoa itselleen, sallia kaikkea roskaa, olla laskematta tyydyttääkö suupala X energiantarpeen ja onko treenisapuskassa X tarpeeksi proteiinia. Mutta tämä on vaikeaa. Uskon kuitenkin olevani vielä armollisempi itselleni ja myös muunkin kuin liikunnan suhteen. Kunhan tajuan tämän, huomaan, että murehtiminen ja stressaaminen ja häslääminen.
Armahtaa, tehdä siltä miltä itsestään tuntuu. Kun olen onnellisimmillani voin vain rauhoittua illalla hyvän kirjan ääreen tai askarrella jotain kivaa. Itse en voisi jättää touhuamista, siivoamista ja . En pysty edes illalla makaamaan koomassa vaan siivoilen tai vaikka tuunailen/askartelen jotain. Huomaan siten yhdeksän aikoihin illalla jo olevani väsynyt sen sijaan, että odottaisin sängyssä unen tuloa ja rauhoittuisin, kuten olen muilta saanut vinkiksi. Sisäinen buddha voisi herätä. Tällainen on yksi D-A-D-yhtyeen promojuliste olohuoneeni seinällä. Siinä bändi on piirretty Buddhan henkeen. Lempiyhtye ja rauha..
Elämästä nauttiminen ja liikuntalajin löytäminen on tärkeää. Minulle sisäpyöräily eli spinning oli todella tärkeä osa aikanaan ja koin aina mahtavan olon kun olin puristanut intervalleja ja hikeä ja painellut treenireppuselässä. Kotona tein aina hyvää ruokaa ja relasin loppuillan.
Minulla on vaikeita pakko-oireita liikkumisen ja tekemisen suhteen. En ole saanut koskaan kunnollista diagnoosia AD/HD:sta, mutta vasta aikuisella iällä olen. Lapsena olin temperamenttinen, suurisuinen ja räjähtävä, kotona häirikkö mutta koulussa hiljainen ja kiusattu. Ehkä se alisti minut sitten monen asian kautta tähän elämäntilanteeseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti