Music is my boyfriend

Mietin tässä musiikkia ja yhtyeitä, jotka välillä tuntuvat olevan elämäni ainoa suola. Niistä saan voimaa ja iloa. Kirjoitanpa tässä omaksi ilokseni musiikkiasioita, koska blogillani ei ole lukijoita. Tässä lempiyhtyeitäni.

D-A-D
Hard rockia Tanskasta. Näin 2005 jossain musiikkivideo-ohjelmassa yhtyeen Scare Yourself -videon ja mietin, mikäs tämä on. Innostuin paljon, mutta kun näin vasta ensimmäisen kerran 2009 Tavastialla, jonka jälkeen huomasin D-A-D:n nousseen lähes suosikkiyhtyeekseni. En tiedä miksi tämä viehättää, koska ei varmasti ole maailman erikoisin yhtye. Live-energia on pappastatuksesta huolimatta mahtava. Jonain päivänä näen myös enemmän keikkoja, luotan siihen.

D-A-D:n laulaja-kitaristi Jesper Binzer The Circuksessa 13.5.2012

The Hellacopters
Laulaja-kitaristi Nicke Andersson on minulle rockin jumala, olkoonkin vasta pian 40-vuotias eli nuorempaa polvea kuin vaikkapa Led Zeppelin. Muut suosikkini ovat hyvin vanhoja ja poikkeavat suuresti 'Koptereista': tämä bändi on tietty ollut suosittu oman kaahausrockgenrensä ja retroilunsa muotijuttuna, josta monet vanhan koulukunnan rokkarit eivät innostuneet. Yhtyeen fanit ovat myös jokseenkin erilaisia kuin minä, heidän kanssaan ei tule kasarirockista yleensä jauhettua, mutta eipä se mitään, minut voit löytää kaupungilta omana itsenäni kuljettaen suurta Hellacopters-olkalaukkua. Olen katkera, etten nähnyt yhtyettä useita kertoja livenä enkä tavannutkaan henkilökohtaisesti, en tunne ketään heistä tai historiaa suuremmin, mutta minulle tällä on enemmän merkitystä kuin millään muulla. Jokainen sanoitus ja soundi antaa elinvoimaa.

Hanoi Rocks
Nykyisin heittäisin varmaan Michael Monroen yhtyeensä kanssa, mutta kyllä Hanoi Rocks on tähän sanottava vielä ennen sitä. Michaelin keikkoja kiertelen nykyisin satunnaisesti. Muistan, kun näin vuosia sitten, vuodesta ei siis hajuakaan, Andy McCoyn haastattelun ja aluksi naureskelin sille. Aikanaan kuulin Hanoi Rocksin paluusta ja mietin, mikäs tämä Hanoi Rocks on. Sitten Ja ne muistot mitä tähän liittyy... Kuuntelin eräs kesäyö

Guns N' Roses
Aluksi en voinut sietää Gunnareita ollenkaan, lähinnä siksi, että Axl:n ääni ärsytti minua. Olin siinä yläasteen ja lukion vaihteessa, eli oikeastaan aika myöhään löysin yhtyeen, mutta niin paljon, että se löysi tiensä sydämeeni. Muistaakseni ystäväni silloin kuunteli paljon ja hommasin marketin hyllyltä debyytin Appetite for Destructionin. Paljon ovat Gunnarit antaneet ja naurattaneet, sarjakuvamaisen Axl Rosen temppuilu, naurettavat kokoonpanovaihdokset... tätäkö bändiä puolustan? Niin ja alkuperäinen rytmikitaristi Izzy Stradlin!! Minä en ole muusikko, joka ottaa vaikutteita Izzyltä (tai tosiaan ennemmin varsinaiselta staralta ja pääkitaristi Slashilta), mutta tämä tyyppi on ollut minulle myös yksi pieni rockidoli, jonka soololevyt olen kuunnellut tarkasti.

Skid Row
Karkeasti yleistäen olin monen teinitytön tapaan löytänyt rockbändien joukosta pehmorockin suuren staran, Bon Jovin, jota kuuntelin innoissani. Tutustuin tätä kautta myös Skid Row'hun, koska luin Bon Jovin historiasta: kitaristi Dave "Snake" Sabo oli soittanut vähän aikaa Bon Jovissa. No, joka tapauksessa innostuin Skid Row'sta välittömästi ja tulipa entisestä laulajasta Sebastian Bachista suuri päiväunieni kohde, rockjumala. Niin monet illat soitin huoneessani Youth Gone Wildia ja Big Gunsia uhoillessani, vaikka olin teini-ikäisenä oikeasti toivoton nössö. Wasted Timea kuuntelin itku silmässä tosi usein ja sattui olemaan lukioaikana mp3-soittimeni toistolistan ykkösenä. Kaiken huippu oli tietenkin se, että näin myös Sebastian Bachin, ikävä kyllä en Skid Row'n kanssa kuitenkaan, vuosina 2008 ja 2009. Jälkimmäinen keikka Tampereen Pakkahuoneella oli unohtumaton paitsi siksi, että soi Skid Row'n hitit ja hypin parhaiden ystävieni kanssa, vaan siksi, että tapasin heidän kanssaan tyypin ihan oikeasti. Ja loppuilta/yö...

Led Zeppelin
Klassikko, joka ei koskaan kuole. Koska rakastuin ennen vanhempaa ns. classic rockia sukkahousuheviin ja muuhun humppaan, en pitänyt Led Zeppelinistä ja Robert Plantin kiekumisesta. Tyhmä minä, mutta mitä avoiltani voisikaan odottaa... Eikä Pagen kitaransoinnutkaan liikuttaneet, sitä paitsi Stairway to Heaven oli yliarvostettu biisi ja edeleenkin, suosittelen ihmisiä kuuntelemaan muuta. Sitten, eräs päivä, juteltuani tavalliseen tapaan netissä pitkään erään kaverini kassa, koitti valaistumisen hetki. Olin päättänyt lähteä äitiä vastaan keskustaan ja poikkesimme S-Marketissa. Matkan aikana poimin ensimmäisen levyn ihan extempore mukaani. Kuuntelin CD:n ollen selälläni huoneeni lattialla ja kun musiikki soi... se oli uskomatonta!!! Niin ihanaa, mahtavaa. Vaikka maailmassa on varmasti samankaltaisia ja parempia rockyhtyeitä kuin Led Zeppelin, jotka osaavampia ja aliarvostetumpia, minulle riittää, että siitä tuli yksi suosikeistani.


Niin muuten, bändi, joka ei ole listalla, mutta kuuluu vanhoihin suosikkeihini, on Red Hot Chili Peppers. Tästä innostuin joskus ja tutustuin vanhempaan rockiin, vaikka Peppersit olivatkin tekemisissä useamman tyylisuunnan kanssa.