Kävin tänä syksynä Rushin keikalla tutulla ja turvallisella Helsingin Hartwall Areenalla, joka oli upea ja vaikuttava ilmestys, ihan kaikkine välitaukoineenkin. Nautin loppuunmyydystä keikasta ihmisten keskellä, takimmaisessa rivissä lähes koko ajan seisoen. Paikka oli hieman piippuhyllyä parempi, mutta turhan kaukana lavasta sai siellä peräseinällä tutkailla. Päätin kuitenkin nauttia keikasta. Plussaa vielä siitä, ettei pakollisista lämmittelybändeistäkän tarvinnut valittaa, koska mitään sellaista ei ollutkaan. Progelegenda toimi siis hyvin, vaikka minulla ei periaatteessa olisi tuon bändin erilaisena kuuntelijana ollut asiakaan keikalle. Sain nipistettyä musiikin takia taas kerran yhden vapaapäivän koulusta (nimimerkki kärvistelen neljättä vuotta lukiossa). Ei siitä kuitenkaan sen enempää, koska edellisestä keikasta on vähemmän aikaa.
Rushin Tom Sawyer!
Tässä oli yksi perjantai, kun lähdin aamulla bussilla Joensuun kautta junanvaihtoihin Pieksämäen ja Jyväskylän kautta Seinäjoelle, välillä pikajunaan nousi myös kaverini, jonka kanssa menimme Seinäjoen Rytmikorjaamolle kuuntelemaan erästä keikkaa. Jo matkalla korvani soivat täynnä musiikkia, vaikka mp3-soittimeni ja kamerani olivat autuaasti kotona eivätkä mukanani häviämässä. Nuo musiikilliset hetket ikuistin lainakameralla ja surkealla kännykän kamerallani, vaikka musiikkia mennään kuuntelemaan eikä kuvaamaan.
Illan bändi oli ruotsalainen Crashdïet, joka uuden levyn myötä vaihtoi itselleen edesmenneen Dave Lepardin tilalle suomalaisen Reckless Loven laulajan Olliver Twistedin itselleen. Musiikkityyliksi voisi sanoa 80-luvun glam metalin kopiointia nykypäivänä. Minusta nämä vanhatkin biisit tuntuivat toimivan hyvin livenä, vaikka laulajien äänet ovatkin hyvin erilaisia. Ennen keikkaa yritin tupeerata tukkaani ja käyttää huiveja ja ketjuja vaatteissani, että näyttäisin vähän bändin fanikuntaan kuuluvalta, mutta oma tyylini menee hieman erilaiseksi rockhenkisyydeksi, ei niinkään glam metaliksi. Ne ovat toki ulkomusiikillisia seikkoja. Tällaisia glamin faneja tuntui sinä iltana olevan oikeastaan lähes kaikki muut, pääasiassa nuoria tyttöjä, sillä olihan tuo keikka ainoabändin ikärajaton tällä erää. Faneja ei todellakaan ollut paljon, lavan edessä ehkä viisikymmentä ihmistä, joten kaverin kanssa pääsimme toiseen riviin, mutta aivan eteen emme kuitenkaan. Keikan aloitti suomalainen teinimaineessa oleva ns. glambändi sekin, Private Line. Musiikki meni ohi, vaikka kuvia tuli otettua. Jotenkin en jaksanut keskittyä ennen Crashdïetin tuloa lavalle. Keikka oli melko perus ja yleisökin vähäisestä osaanottaja määrästään huolimatta (jotkut täysi-ikäiset istuivat vain anniskelualueella, mikä sääli) huuto ja mukanaolo oli kovaa. Pieniä hittejä tuli sekä uudelta että vanhalta levyltä, "In the Raw", "It's a Miracle", "Riot in Everyone" ja niin edelleen. Korvissa ei enää soinut keikan jälkeen eikä fiilistä ollut enää, mutta ajatus siitä, että oli todistanut yhden "teiniglämmäriajan" suosikkini, oli ihan hyvä asia. Vaikka toki bändi ei ole ollutkaan kasassa oikein kauan. Minusta ei kuitenkaan saa enää hiuslakkatukkaista kasaristia, joka ihailee ulkokultaisia bändejä. Jotenkin pidän taidokkaista kitaristeista, vaikka noiden musiikissa valittamisen aihetta ollutkaan, niin pidän niitä aika posereina.
Seuraavaksi yöksi menin kaverini luokse Ähtäriin. Lauantai olikin Alice Cooperin keikkapäivä, Alahärmässä Mika Salon karting-radan tuntumassa eräässä hallissa. Tuonne paikkaan oli melko vaikea päästä, mutta bussillahan minä sinne aivan Länsi-Suomeen menin, radiosta tuli matkalla mm. Juice Leskistä, joten tunnelmaan en osannut asiallisesti virittäytyä. Aikataulut olivat pettäneet ihmiset ja minutkin ihan täysin, koska itse pääesiintyjän eli Alice Cooperin olisi ollut tarkoitus aloittaa puolenyön aikaan, mutta aikataulut aikaistuivat rutkasti. Olin kuitenkin ajoissa ja jonottamatta (hirveällä pakkassäällä en olisikaan kehdannut jonottaa) paikalla, kaikkialla tuntui vain olevan pikkujouluvieraita. Menin sinne ihan yksin, en tiedä miksen valinnut turvallista Helsinkiä kaverin seurassa keikkapaikakseni. Asiaan kuitenkin, idioottina en ostanut korvatulppia, joten sain kärsiä jälkeenpäin kolme päivää kuuloni vajavaisuudesta. Marsin suoraan lavan eteen, aivan eturiviin, siihen vasemmalle sivulle, kun porukka oli pakkautunut keskemmälle. Lyhyenä ihmisenä olin siis tyytyväinen eturivin paikkaan. Ehdin juuri miettiä soittaako Cooper Billion Dollar Babiesia tai Uriah Heep Sweet Lorrainea, niin Heep tuli lavalle - viiden minuutin odotukseni jälkeen! Ensimmäistä supportia Peer Güntia en nähnyt ollenkaan, koska aikataulut olivat huonot. Ihmisten vähyys johtui juuri nyt noista aikatauluista, ja minua alkoi nyppimään, koska kukaan ei sitten ollut erityisen innokkaasti mukana. Uriah Heepin settilista oli lyhyehkö heidän lämppäriasemansa takia, mutta minua se ei haitannut, koska olen menettänyt turhan monta Heepin keikkaa muutenkin. Nyt kelpasi siis livenä. Tuli Gypsyä ja sellaista settilistalta, aivan viimeisenä yhtyeen suurimmat hitit Easy Livin' ja Lady in Black, huomio kyllä, niitä ei siis alunperin nykyinen laulaja Bernie Shaw laulanut, mutta sen tietänee jokainen vähänkin yhtyettä kuunteleva. Kokemukseksi pitänee vielä mainita, että vieressäni ollut nainen heilutteli innoissaan lippistä ja flirttiä edessäni olleelle kitaristille Mick Boxille. Jäi minulle sitten vielä muistoksi järkkärin antama Mick Boxin plektra tuosta keikasta.
Alice Cooper aloitti rutiininomaisesti. Tuli ensin roudatun punaisen lakanan takaa ja soittajat perässä. Lavalle kannettiin myöhemmin hirsipuu. En muista ollenkaan settilistaa eikä minulla sitä olekaan, mutta hieman olin pettynyt, kun ihan kaikkia selkeästi kaikkien odottamia hittejä ei tullutkaan. Under My Wheelsiin olin kyllä jokseenkin tyytyväinen, sen näki käytöksestänikin, kun halusin pomppia tuon mukana. Kuuntelin ja katsoin show'ta. Yleisössä Poison-biisiä fanittavia henkilöitä ollut ollenkaan, kuten joskus Suomen keikoillakin tällaisia on tavattukin, vaan biisi rullasi porukan laulaessa mukana ja herra Cooper osoitteli eturiviläisiä tasaiseen tahtiin. Show oli ihan mielenkiintoinen, mutta jotenkin petyin siihen, ehkä yleisön ei-niin-hurraus-fiilis vaikutti siihen. Roinaa helmikaulakoruista leikkiseteleihin tuli yleisön joukkoon huimasti, erilaiset pallot kiertelivät myös, eli ulkomusiikillisiin seikkoihin oli panostettu huimasti. Onnistuin samaan yhden vihreän Alice Cooper -setelin itselleni, mutta hukkasin sen jälkeenpäin. Harmittaa kyllä hieman. Keikan jälkeen oli ihan hyvä fiilis, pää oli täynnä kysymyksiä aikatauluista. Jouduin odottamaan vielä yli tunnin pakkasessa bussin saapumista, josta pääsin Seinäjoelle yöjunaan. Sinä yönä en junanvaihtojen takia nukkunut, korvat olivat aivan turtana ja päässä soi miljoona erilaista kappaletta yhtä aikaa. Se oli kuitenkin livekokemuksen ja musiikin kuulemisen hinta.
Ensimmäistä kertaa elämässäni minua kiinnostaisi mennä myös Tuska-festivaaleille. En ole kovin hevi-henkinen eikä minusta sellaista saa ikinä. Pidän muutamasta rankemmasta bändistä, mutta ne ovat hieman monelle vihamielisyyttä aiheuttavia keskirankkoja klassisia hevibändejä, ei niinkään Black - tai Death Metalia, vaikka mm. puhtaan laulun taituri King Diamondistakin Black Metaliin menevänä artistina pidänkin. Nyt tuonne Tuskaan olisi siis tulossa vanha konkari, saksalainen Thrash Metal -yhtye Kreator. Kiinnostaisi kovasti. Moshpitiin en ikinä tule menemäänkään.
