Uusi musiikki

Uudet musiikkilöydöt ovat mukavia. On hauskaa huomata, että välillä löytää jotain uutta, toisinaan vanhaan tuttuun genreen tai parhaimpana mukaan levyhyllyllekin asti tulee uusi suosikkien joukkoon noussut artisti. Yksi löytö voi myös muuttaa musiikkimakua rajusti.

'Uusi' tarkoittaa tietenkin uutta musiikkia juuri minun listoillani, ei niinkään ihan tuoretta julkaisua, oli sitten kyseessä 60-luvulla tai 2000-luvulla perustettu yhtye. Jos olisin iältäni hieman vanhempi, osaisin ehkä ajatella enemmänkin miltä tuntuu uuden musiikin löytäminen, kun minut tunnetaan vanhemman rockin tyttönä. En ole vielä mitään yli 20 vuotta kuunnella, en edes kymmentä vuotta, kun makunikin on muuttunut.

Olen päässyt eroon inhostani 2000-luvun musiikkia kohtaan, tein sen jo valitessani The Hellacoptersin suosikkibändieni joukkoon, vaikka bändin musiikki on pääasiassa melko retroilua. Outoa, mutta olen ollut tällainen ihminen ja minä vain jotenkin olen jumittunut menneisiin vuosikymmeniin. Kyse ei ole niinkään näin sanottujen rokkareiden aidosta meiningistä, kuten voisi ajatella, vain siitä, että pidän niistä vanhemmista soittajista ja biiseistä, enkä ole vaan löytänyt uutta ja kiinnostavaa juttua vielä kauhean monesta nykykybändistä. Aikaisemmin pelkäsin, etten löydä ketään ihmistä, jolla olisi samanlainen musiikkimaku kuin itselläni. Kuulostaa toki huvittavalta, kun pitäisi ajatella vain omaa päätään. Voisin sanoa yhden kaverini omistavan lähes samanlaisen musiikkimaun kuin minäkin, mutta minä olen meistä se, joka kuuntele enemmän 2000-luvun musiikkia ja useita satunnaisia poikkeuksia.

En ole löytänyt toistaiseksi mitään selkeää bändiä tai artistia, jonka tuotantoa olisin heti täysin hankkinut, mutta tarkastellaanpa niitä uusia löytöjä. Joukossa on oikeastaan pelkkää 2000-luvun musiikkia, josta olen juuri valittanut.

Ensinäkin tanskalainen Volbeat, jolle annoin lopulta periksi välteltyäni yhtyettä melko kauan. Syynä oli se, etten ole päässyt näkemään kyseistä yhtyettä livenä, koska ajattelen aivan liikaa nykyään keikkoja ja mielessäni on "artistille maksetaan keikoista ja se keikkakokemus tekee sinusta fanin!". Ainakin yhdellä foorumilla monet tuntuivat pitävän, samoin joku toinenkin random, jotkut taas haukkuivat kamalaksi uudeksi tulokkaaksi ja turhaan jalustalle nostetuksi. Volbeat kävi juuri pari viikkoa sitten kävivät viimeksi tuossa 300 kilometrin päässä rocktapahtumassa ja tämän vuoden puolella muutenkin erittäin paljon, Ankkarockiinkaan en suuresta haluamisesta huolimatta voinut mennä. Ehkä pystyn vielä joskus menemään. Joka tapauksessa pidän tuosta musiikista, se on jotenkin uudenlaista metallia yhdistettynä mm. Johnny Cashin ja rockabillyn vaikutteisiin. Pian tulee uusi levy, mutta aion ensin hankkia vanhempaa materiaalia.

Edesmennyt, muutaman vuoden takainen kriitikoidenkin keskuudessa ylistetty artisti, Elliott Smith on tehnyt minuun vaikutuksen. Tämänkin kuunteluun on syynä eräs toinen ihminen. Nykyään olen toipunut vanhoista hehkutuksista, joten päätin ottaa kuunnella "yhden aikamme lahjakkaimmista lauluntekijöistä". Enhän minä silti niistä kriitikoista perusta. Alkutunnelma oli hieman tylsä, mutta ihan kivoja ja nättejä biisejä toisinaan fiilisteltäviksi. Kuuntelen kyllä koneella ollessani ihan mielelläni muun musiikin joukossa, joten oikeastaan Smithiä ei voi sanoa edes puuduttavaan tunnetilaan sopivaksi. Miehen tuotanto muistuttaa vanhemman aikakauden Nick Drakea, johon tuli myös debyyttilevyn Five Leaves Left avulla tutustuttua urakalla. Singer-songwriterit saivat paljon sijaa soittolistoillani, varsinkin jos kyseessä on oiva sanoittaja. Draken biiseissä tosin on monessakin vain perusjuttua, rakkautta ja elämää, kun toivoisin löytävän vähän kierompia juttuja. En haluaisi vetää tätä sanoitus-korttia taas, mutta täysin erilainen ikuisuusbändi, jota Draken fanit yleensä vihaavat, Iron Maiden tekee minusta edelleenkin niitä parhaimpia sanoituksia.

Löytöjä on paljon muitakin, mutta viimeiseksi kolmanneksi voisin sanoa edellisten löytöjen kanssa selkeästi yhteensopimattoman ranskalaisen laulajattaren Édith Piafin. Olen aina tiennyt Piafin ja pidän vanhemmasta taiteellisesta musiikista ja naislaulajista. En ole kuitenkaan muuta musiikkia kuunnellessani antanut aikaa tälle artistille, mutta nyt minulla on jo hankinnassa levyjäkin. Opiskelin lukiossa lyhyttä ranskaa pari vuotta, mutta jätin sen kesken erinäisistä syistä, siksi siis kysynkin, että miksen silloin kuunnellut Piafia? Sanoitusten lukeminen tuntuu vaikealle ranskaksi, mutta en anna sen häiritä, koska itse yleensä kuuntelen ensimmäisenä laulajan ääntä. Ei sillä, ettenkö perustaisi myös niistä sanoituksista.